13.2.1995

Kanne Piikkiön kihlakunnanoikeudessa

A kertoi tielaitoksen keskushallintoa vastaan ajamassaan kanteessa, että hän oli 16.10.1989 alkaen ollut neljän toisiaan välittömästi seuranneen työsopimuksen nojalla tielaitoksen Turun tiepiirin palveluksessa muun muassa mittamiehenä. Työsopimukset oli tehty ajoille 16.10. - 31.12.1989, 1.1. - 30.4.1990, 1.5. - 25.8.1990 ja 26.8. -31.12.1990. Työsuhde oli 14.12.1990 keskeytynyt varusmiespalveluksen suorittamista varten, minkä jälkeen oli vielä tehty uusi määräaikainen työsopimus ajalle 4.3. -30.4.1991. Hänen kuukausipalkkansa oli ollut 5 680 markkaa. Työnantaja oli hänen 15.4.1991 saamallaan kirjeellä irtisanonut hänen työsopimuksensa päättymään 30.4.1991 sen vuoksi, ettei työnantajalla ollut tarjota hänen taitojaan ja kykyjään vastaavaa työtä.

A katsoi, että useista peräkkäisistä työsopimuksista oli työsopimuslain 2 §:n 2 momentissa tarkoitetuin tavoin muodostunut toistaiseksi voimassa oleva työsopimus.

Tämän vuoksi A vaati, että tielaitoksen keskushallinto velvoitetaan suorittamaan hänelle irtisanomisajalta maksamatta olevana puolentoista kuukauden palkkana 8 520 markkaa korkoineen ja korvauksena työsopimuksen laittomasta irtisanomisesta kuuden kuukauden palkkaa vastaavat 34 080 markkaa korkoineen.

Vastaus

Tielaitoksen keskushallinto kiisti kanteen ja vaati sen hylkäämistä. Työnantajalla oli ollut pätevä syy solmia määräaikaisia työsopimuksia toistuvasti peräkkäin.

Kihlakunnanoikeuden päätös 22.6.1993

Kihlakunnanoikeuden asiassa pyytämän työtuomioistuimen lausunnon mukaan A:n työsuhteessa noudatettavassa työehtosopimuksessa ei ollut määräystä siitä, oliko työnantajalla oikeus tehdä useita perättäisiä määräaikaisia työsopimuksia ilman, että työsuhde sen johdosta muuttuisi toistaiseksi voimassa olevaksi.

Työehtosopimuksen osalliset tielaitoksen keskushallinto ja Valtion ammattiliitto VAL r.y. olivat työtuomioistuimelle antamassaan yhteisessä kirjallisessa lausunnossa todenneet, että rakennusalalla työntekijöiden alle kolme vuotta kestävien perättäisten määräaikaisten työsopimusten ei katsottu muodostuvan toistaiseksi voimassa oleviksi työsopimuksiksi. Perusteena tälle oli rakennustyön luonne, jolle oli tyypillistä lyhytaikaisuus ja työn rajoitettu kestoaika.

Samojen osallisten välillä oli myös tehty toimihenkilöitä koskeva työehtosopimus, jonka mukaan työsuhteen jatkuttua yhtäjaksoisesti yli kolme vuotta toimihenkilön kanssa tuli tehdä toistaiseksi voimassa oleva työsopimus.

Työtuomioistuimen suullisessa esivalmistelussa tielaitoksen keskushallinto ja Valtion ammattiliitto VAL r.y. olivat olleet yksimielisiä siitä, että tienrakennusalan erityisluonteesta johtuen työntekijöillä ei ollut toimihenkilöitä vastaavaa määräystä. Työntekijäpuolen tätä tarkoittavia vaatimuksia ei ollut hyväksytty. Myös työntekijöiden kohdalla samaa kolmen vuoden sääntöä oli kuitenkin pidetty tulkintaohjeena.

Tielaitoksen palveluksessa oli näytetty olevan huomattava määrä työntekijöitä, joiden työsuhde oli useiden perättäisten määräaikaisten työsopimusten perusteella jatkunut yli viisi vuotta ilman, että työsuhde olisi muuttunut toistaiseksi voimassa olevaksi. Menettelyn laillisuudesta ei ollut ollut riitaa työehtosopimuksen osallisten kesken.

Tällä perusteella kihlakunnanoikeus katsoi, että tielaitoksella oli ollut työsopimuslain 2 §:n 2 momentissa tarkoitettu pätevä syy solmia määräaikaisia työsopimuksia toistuvasti peräkkäin. A:n työsopimusta ei siten ollut pidettävä toistaiseksi voimassa olevana.

Tämän vuoksi kihlakunnanoikeus hylkäsi kanteen.

Turun hovioikeuden tuomio 27.12.1993

A valitti hovioikeuteen. Hovioikeus ei muuttanut kihlakunnanoikeuden päätöstä.

Eri mieltä ollut jäsen Mikkola lausui perusteluinaan seuraavaa:

A:n kanne oli perustunut siihen, että tielaitoksella ei ollut ollut pätevää syytä solmia hänen kanssaan toistuvasti peräkkäisiä määräaikaisia työsopimuksia.

Tielaitoksen Turun tiepiiri oli tehnyt A:n kanssa määräaikaiset työsopimukset olemaan voimassa 16.10. -31.12.1989, 1.1. - 30.4.1990, 1.5. - 25.8.1990 ja 26.8. - 31.12.1990. Työsuhde oli keskeytynyt 14.12.1990 A:n asevelvollisuuden takia. Asevelvollisuuden päätyttyä oli tehty uusi määräaikainen työsopimus ajalle 4.3. - 30.4.1991. Työsopimuksen päättymisestä oli ilmoitettu A:lle 9.4.1991 päivätyllä kirjeellä. Kirjeessä oli todettu, ettei tiepiirin kartoitusyksiköllä ollut järjestää A:lle tämän taitoja ja kykyjä vastaavaa työtä, joten määräajaksi tehty työsopimus päättyi 30.4.1991.

Määräaikainen työsopimus voitiin tehdä, jos työn luonne, sijaisuus, harjoittelu tai muu näihin rinnastettava määräaikaista sopimusta edellyttävä seikka oli siihen syynä tahi jos työnantajalla oli muu yrityksen toimintaan ja suoritettavaan työhön liittyvä, perusteltu syy määräaikaisen työsopimuksen solmimiseen.

Tielaitos oli kanteeseen vastatessaan lausunut, että tielaitoksella oli ollut poikkeuksellisen paljon eli noin 1 500 voimassa olevaa määräaikaista työsopimusta. Tämä oli johtunut lähinnä tielaitoksen tehtävän luonteesta, kun se toimi teiden rakentamisen ammattilaisena vaikealla erikoisalalla. Tielaitos valtion työvirastona oli sidottu myös työllisyyslakiin ja -asetukseen ja sillä oli ollut 600 velvoitetyöllistettävää. Toisaalta määräaikaisten työsopimusten tekeminen oli johtunut siitä, että valtionhallinnossa määrärahat saatiin vuosittain valtion budjettimenettelyn mukaisessa järjestyksessä. Liikenneministeriön alaisella tielaitoksella oli lisäksi ollut erittäin tiukka henkilöstön määrän supistamisvelvoite.

A oli toiminut mittausryhmässä mittamiehen apulaisena. A:n työ ei ollut vaatinut erityistä koulutusta ja se oli toistunut samanlaisena työkohteesta toiseen.

Tienrakennustyötä ei voitu pitää sellaisena erityistyönä, että se sinänsä erikoisluonteensa vuoksi oikeuttaisi solmimaan määräaikaisia työsopimuksia. Vakiintunut käytäntö ei myöskään oikeuttanut syrjäyttämään määräaikaisia työsopimuksia koskevia työsopimuslain pakottavia määräyksiä. A:n työtehtävät olivat toistuneet samanlaisina koko työsuhteen kestoajan eikä A:n suorittama työ ollut loppunut. Se, että A:n palkkaukseen tarvittavat varat oli saatu vuosittain valtion tulo- ja menoarvion määrärahoista, ei myöskään ollut pätevä syy solmia toistuvasti peräkkäisiä työsopimuksia. Tielaitos ei ollut näyttänyt muutakaan pätevää syytä solmia A:n kanssa toistuvasti peräkkäin useita määräaikaisia työsopimuksia. A:n ja tielaitoksen välinen sopimus oli siten työsopimuslain 2 §:n 2 momentin mukaan toistaiseksi voimassa oleva työsopimus.

Edellä mainituilla perusteilla Mikkola kumosi kihlakunnanoikeuden päätöksen ja velvoitti tielaitoksen keskushallinnon suorittamaan A:lle tämän vaatimat irtisanomisajan palkan sekä korvauksen työsopimuksen laittomasta päättämisestä korkoineen.

Perustelut

Määräaikainen työsopimus voidaan työsopimuslain 2 §:n 2 momentin mukaan tehdä muun muassa, jos työn luonne on siihen syynä tai jos työnantajalla on muu yrityksen toimintaan tai suoritettavaan työhön liittyvä, perusteltu syy määräaikaisen työsopimuksen solmimiseen. Sopimusta pidetään toistaiseksi voimassa olevana työsopimuksena, jos määräaikaisia työsopimuksia on ilman pätevää syytä toistuvasti solmittu peräkkäin.

Lainvalmistelutöiden mukaan työsopimuslain 2 §:n 2 momentin säännöksellä on pyritty estämään työntekijän työsuhdeturvan kiertäminen työsopimuksen kestoajan valinnan avulla. Toisaalta säännöksellä ei ole pyritty rajoittamaan työsopimussuhteen osapuolten oikeutta käyttää määräaikaista työsopimusta, jos käytännön työelämän tarpeet sitä edellyttävät.

Tielaitoksen Turun tiepiiri on tehnyt A:n kanssa neljä peräkkäistä määräaikaista työsopimusta ajalle 16.10.1989 - 14.12.1990 ja vielä viidennen A:n varusmiespalveluksen jälkeiselle ajalle 4.3. -30.4.1991.

Tielaitoksen tienrakennustyöt ovat enimmäkseen kertaluonteisia, tiettyihin hankkeisiin kohdistuvia ja siitä johtuen määräaikaisia. Tästä huolimatta työsuhteet silloin, kun ne eivät ole olleet jatkuvia, eivät yleensä ole olleet projektikohtaisia vaan aikaan sidottuja. Tätä on selitetty useiden hankkeiden lyhytaikaisuudella. Tielaitoksen palveluksessa onkin ollut huomattava määrä työntekijöitä peräkkäisten määräaikaan sidottujen työsopimusten varassa. Tielaitos ei siten työsopimusten kestoajan valinnalla ole pyrkinyt kiertämään A:n työsuhdeturvaa vaan on menetellyt hänen kohdallaan samalla tavalla kuin vastaavanlaisessa asemassa olleiden, samanlaisia töitä tehneiden muidenkin työntekijöiden kohdalla.

A:n varusmiespalvelusaikaa mukaan lukematta peräkkäiset määräaikaiset työsopimukset ovat kestäneet yhteensä noin yhden vuoden neljä kuukautta. Jutussa tosin on esitetty ristiriitaista selvitystä siitä, onko nimenomaisesti A:n tekemä työ edellyttänyt mainittujen määräaikaisten työsopimusten tekemistä. Ottaen kuitenkin huomioon työn luonteen teiden rakentamisen erikoisalalla, alan vakiintuneen käytännön ja sen, ettei A:n määräaikaisten työsopimusten yhteenlaskettu kestoaika ole ollut kohtuuttoman pitkä, Korkein oikeus katsoo, että tielaitoksen tiepiirillä on ollut työsopimuslain 2 §:n 2 momentissa edellytetty perusteltu syy solmia A:n kanssa mainitut viisi määräaikaista työsopimusta. Niitä ei ole solmittu toistuvasti peräkkäin ilman pätevää syytä eivätkä ne näin ollen ole muodostuneet toistaiseksi voimassa olevaksi työsopimukseksi.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion ja kihlakunnanoikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta muutoin kuin siten, että A vapautetaan velvollisuudesta korvata tielaitoksen keskushallinnon oikeudenkäyntikulut kihlakunnanoikeudessa ja hovioikeudessa.